On synkkä yö,

hän suruun syö,

ja täys on työ,

ett’ sydän lyö.

 

Kaunista ja traagista ja ennen kaikkea ymmärrettävää. Mutta voisiko sen sanoa toisinkin? Romaanikirjailija voisi ilmaista saman vaikka näin:

Yö on synkkä. Sydämeni jaksaa juuri ja juuri lyödä, vaikka syön suruuni ties monettako yötä perätysten.

 

Journalisti kirjoittaisi:

Tunnesyöminen rasittaa sydäntä. Tutkimusten mukaan ihminen syö eniten surullisessa mielentilassa ja yöaikaan.

 

Diginatiivi selvittäisi asian muutamalla hymiöllä, entä nykyrunoilija? Hän voisi kirjoittaa vaikkapa että:

Yön pitsa kahdeksalla täytteellä

 puolitangossa

VVVV

 V

V

 V-------------------------------

 

Nykyrunot ovat joskus niin kummallisia, että niissä täytyy olla jotain järkeä takana.

 

Nykyrunoilija on kuin äiti, joka haluaa kertoa vauvalleen, että rakastaa tätä. Hän ei toista monta kertaa peräkkäin ”minä rakastan sinua” tai ”ah, ma lemmin sua”.  Ei, hän pärisyttää huuliaan vauvan masuun, hymyilee ja sanoo säi säi säi. Sen vauva ymmärtää rakkaudeksi paremmin kuin täsmälliset asialauseet. Samalla lailla vapauttavan raikasta ja henkilökohtaista on nykyrunous.

 

On synkkä yö,

hän suruun syö,

ja täys on työ,

ett’ sydän lyö.

 

Kaunista ja traagista ja ennen kaikkea ymmärrettävää. Mutta voisiko sen sanoa toisinkin? Romaanikirjailija ilmaisee saman vaikka näin:

Yö on synkkä. Sydämeni jaksaa juuri ja juuri lyödä, vaikka syön suruuni ties monettako yötä perätysten.

 

Journalisti kirjoittaisi:

Tunnesyöminen rasittaa sydäntä. Tutkimusten mukaan ihminen syö eniten surullisessa mielentilassa ja yöaikaan.

 

Diginatiivi selvittäisi asian muutamalla hymiöllä, entä nykyrunoilija? Hän voisi kirjoittaa vaikkapa että:

Yön pitsa kahdeksalla täytteellä

 puolitangossa

VVVV

 V

V

 V-------------------------------

 

Nykyrunot ovat joskus niin kummallisia, että niissä täytyy olla jotain järkeä takana.

 

Nykyrunoilija on kuin äiti, joka haluaa kertoa vauvalleen, että rakastaa tätä. Hän ei toista monta kertaa peräkkäin ”minä rakastan sinua” tai ”ah, ma lemmin sua”.  Ei, hän pärisyttää huuliaan vauvan masuun, hymyilee ja sanoo säi säi säi. Sen vauva ymmärtää rakkaudeksi paremmin kuin täsmälliset asialauseet. Samalla lailla vapauttavan raikasta ja henkilökohtaista on nykyrunous.

 

Keskustelua kulttuuriblogi Pikkurillissä:

 

Erehdyin lukemaan nykyrunoutta. Tein virheen. Otin riskin enkä rakastunut. En ole koskaan ymmärtänyt runoutta. Nykyrunous vaatii mielestäni kohtuuttomia ponnistuksia lukijalta - eikä se edes anna mitään.

 

Nykyrunoutta lukiessani tunnen itseni aina jollain tavalla petetyksi ja huijatuksi. Runot tuntuvat loppuvan ennen kuin ne ovat edes kunnolla alkaneet ja sitten jään tuijottamaan tyhjää tilaa ja rivien välejä.

 

Miksi uhrata aikaansa merkitysten kaivamiseen runoudesta, jos niitä ei välttämättä edes löydy?

 

En pidä runoudesta, joka menee niin monitulkintaiseksi ja sekavaksi, että siitä on mahdoton saada tolkkua ilman selitystä.

 

Minusta runo on epäonnistunut, jos sen tulkitsemiseen tarvitsee "ammattiapua". Noin yleisesti ottaen myös mietin, kenelle runo on tehty, jos sen tulkitsemiseen tarvitaan juurikin esim. ammattikriitikon selitystä tueksi?!

 

Kukinhan toki tulkitsee tavallaan ja tulkinnanvara ja symboliikka ovat kiehtovia niin kauan kuin runonlukijalle on mahdollista tehdä joku päätelmä. Lisäksi tarvitaan tunnetta. Runous on minulle ennen kaikkea tunteiden herättelijä - ihan kaikenlaisten tunteiden.

 

Nykyrunoudessa on ehkä ongelmana liian pitkälle viety älyllisyys. Jotkut runoilijat tunkevat runonsa täyteen sivistyssanoja. Kuka tällaista jaksaa lukea, ihmettelen vaan.

 

Toivon, että runot aukeaisivat nopeasti. En jaksa jäädä yksittäisen runon lukemisen jälkeen miettimään, että mitäköhän aihepiiriä tämäkin runo oikein käsitteli. Mutta haluan uskoa, että nykyrunoudessa voi kohdata helmiä, kunhan on valmis ensin pettymään.